perjantai 24. syyskuuta 2010

Kun lapsi sairastaa...

Minulla on tytär, joka on alle kolmen vuoden ikäisestä sairastanut astmaa. Astmaa, joka kuuluu niin monen perheen arkeen. Reilun viiden vuoden aikana taudin monet käänteet on koettu ja sen  miten sairaus tulee normaalissa arjessa huomioida. Tähän pahimmillaan henkeä uhkaavaan sairauteen on osattu meidän perheessä suhtautua aina rauhallisen asiallisesti. Jo ensimmäisestä lapsen astma-kohtauksesta lähtien on ollut selvää että lapsen suurin pelastus hädän hetkellä on turvallisena ja rauhallisena...."vankkana kuin kallio" seisovat vanhemmat. Nyt sitä osataan jo ennakoida, ja huomata mitä saattaa olla tulossa etenkin jos lapsella on flunssa. Viimeisimmän astma kohtauksen (ne tulevat meidän perheessä aina yöllä) jälkeen seuraavana aamuna kuulen kun reipas tyttäreni kertoo mummulleen: "Mummu, en olisi saanut hengitettyä jos olisin itkenyt!"
Niin se on ja onneksi nyt 8-vuotias tyttöni osaa jo itse kikat ja konstit sairautensa hoidossa ja muistuttaa lääkkeiden ottamisesta jos äiti on unohtanut.




Mitä sitten kun aikuinen sairastuu... ... kuka on aikuisen tukena? Tänään luulin kuolevani, siis oikeasti. Pidän itseäni tosi rauhallisena ja jokseenkin järkevänä ihmisenä.... mutta mitään niin pelottavaa en ole kokenut kuin astmakohtaus. Olen viikon kärsinyt heng.tie infektiosta, ikävästä sellaisesta. Tänään saatuani lapset harrastuksien pariin päätin käydä kaupassa, kaikki sujui hyvin kunnes sain sellaisen yskän puuskan että luulin oksentavani. Viiden minuutin kakomisen jälkeen parin minuutin kuluttua alkoi uusi, sitten meni röörit tukkoon... totaalisesti. Sisään ei mennyt ilmaa lainkaan, kauhea vinkuna vain kuului. Mulle oli heti selvää mikä mun oli...astakohtaus! Ympärillä oli vento vieraita enkä tiennyt mitä olisin tehnyt, samalla tajusin samassa rakennuksessa olevan Pikkujätti- lastenlääkäri aseman. Voi miten liian pitkältä kahden kerroksen matkan taittaminen tuntui... ja miten paljon mua pelotti.

Sisällä hoitaja tajusi heti mikä vika mulla oli ja ohjasi mut sivuhuoneeseen. Mun tilanteeni onneksi rupesi laukeamaan hiljalleen ja kunhan kiireinen lääkäri siinä ehti pyörähtämään, hän olisi ilmeisesti kovin mielellään leiponut mulle paniikki häiriön diagnoosiksi. Mun kohdallani se ei ollut sitä, sen tiedän... mutta kamalaa se oli.

Mies ja lapset tulivat mut pelastamaan kaupasta, kun en uskaltanu yksin lähteä kotiin. Tyttö tuli halaamaan mua, kerroin hänelle saaneeni astma-kohtauksen. Sanoin nyt ymmärtäväni oikeasti miten pelottavaa hänestäkin on kun niin käy. Tyttäreni itki hiljaisia suuria krokotiilin kyyneleitä mun kainalossa, ymmärsi hän sen  ettei enää ollut hätää... äidin kokema hätä pelotti, vielä sittenkin kun kaikki oli jo hyvin.

No nyt sitten ihmettelen miten mun käy jatkossa, kun seuraava flunssa tulee... niin ja kunhan nyt tämän saa pois hoideltua ensin. Tauti on vienyt kaikki voimat, sekä innostuksen rippeet joten laitan tähän nyt jotain koru kuvia jota on tullu nysväiltyä.





 
Tässä sitten vielä viimeiset tämän kesän kukat mitä pihalta sain maljakkoon haalittua, ne joita sade ole ihan kokonaan pilannut. Ikävä tulee kesää, mutta tulee se uusikin sieltä... ... Terveempää seuraavaa viikkoa toivoessa, muistakaahan pitää toisistanne huolta :)

tiistai 7. syyskuuta 2010

Usvaa putkessa

Valon vähentyessä joutuu tavis kuvaajan taidot koetukselle kun illan viimeisillä valon rippeillä yrittää ottaa kuvaa. Mies katselee ihmeissään vieressä kun kuljen edes takaisin vaihtaen kuvaus alustaa... valkoinen pahvi saa lopuksi kelvata. Mistään kuvasta ei automatiikka ohjelmalla tule mitään, joten otetaan manuaali puoli käyttöön. Valotuksen säätöä en ole ottanut sitten asiaksi harjoitella, joten se(kin) on päin honkia... jotenkin tämä utuisuus jäi viehättämään, joten tänne kuvat sitten lopulta päätyivät. Yksi hyvä puoli näissä kuvissa on... helmien ja kristallien värit ovat juuri niin kuin ne luonnossakin, sikäli mikäli näistä mitään näkee.



Lisää utua ja epätarkkuutta...
                              ....laitetaan kaikki kuvaus-ongelmat syksyn syyksi.





Valkoiset ruttu-terälehtiset liljat ovat lopettaneet jo kukintansa, mutta nämä punaiset vielä sitkeästi jatkavat. Voi miten mukava olisi touhuta puutarhassa...kodin muut askareet on täytynyt kuitenkin laittaa etusijalle jos meinaa tämän loppukesän aikana saada viimeiset ulkomaalaus hommat tehtyä.




Entä sitten kun pihalla ei ole valoa lainkaan... siinä sitten pörrätään sisällä etsien parasta mahdollista kuvaus paikkaa. Tavis kuvaaja ottaa 20 kuvaa ja valitsee niistä parhaan! Tähän täytyy nyt sitten tyytyä, onneksi nilkkaketjun kristallit tuovat edes vähän hohdetta tähän hommaan.



Kesältä on vielä monia hyviä muistoja esittelemättä, joten täytyy palata niihin vielä myöhemmin vaikka syksy painaakin jo päälle. Mukavaa syys viikkoa!